Kuka olet? Mitä teet Kalliolassa?
Olen Aulikki Raatikainen. Toimin Kalliolassa suomen kielen ja kulttuurin opettajana maahanmuuttajien ryhmässä. Olen 70-vuotias ja ollut taloushallinnon eläkeläinen jo 7 vuotta.
Miksi haluat olla mukana vapaaehtoistoiminnassa?
Olin opettanut Luetaan yhdessä -verkoston naisten ryhmässä jo useamman vuoden Itäkeskuksessa. Kun olin vuonna 2017 hakemassa uutta ryhmää, näin Kalliolan ikkunassa ohi kulkiessa ilmoituksen, jossa luki ”Haluatko mukaan vapaaehtoistoimintaan?” Kun kävelin sisään ja esittelin itseni, silloinen Naapuruustilojen vastuuemäntä ”Huushollerska” Sirkka Koponen toivotti minut niin vastustamattoman innokkaasti tervetulleeksi, että tiesin, että olin tullut oikeaan paikkaan.
Silloin olikin kova puute opettajista. Vastaanottokeskuksesta tuli kymmeniä miehiä Irakista, Syyriasta, Iranista ja Afganistanista. Sodan keskellä eläneitä miehiä, joilla oli palava halu opiskella ja oppia. He halusivat saada turvapaikan ja perheensä tänne turvaan. Kun aikaisemmin olin opettanut jo pidempään Suomessa asuneita perheenäitejä, piti opetuksen suunnittelussa ymmärtää, että kohderyhmä on muuttunut.
Mitä olet itse saanut vapaaehtoistoiminnasta?
Vapaaehtoistoiminnan paras anti on se, että saan kokea olevani tarpeellinen ja hyödyllinen. Minulla on jotakin tietoa ja taitoa, jota oikeasti tarvitaan. Yhtään ei ole tarvinnut pelätä, että osaanko, koska jokainen sana ja tieto on otettu vastaan kuin imupaperiin.
Parasta Kalliolassa?
Parasta on ollut se, että Kalliola on avoin ja avomielinen. Keneltäkään; opettajalta, oppilaalta tai satunnaiselta kävijältä, ei kysytä, että mikä se sinä olet? Kaikki ovat tervetulleita. Itsellänikin on ollut periaatteena, että olitpa pakolainen, kotirouva, satunnainen yliopisto-opettaja tai kuka tahansa, olet ansainnut arvostavan, ystävällisen kohtaamisen.
Miten korona on vaikuttanut vapaaehtoisuuteesi?
On todella harmi, että lähiopetus on koronan takia jouduttu keskeyttämään. Yritän, puutteellisilla digitaidoilla, opettaa nyt alkeita etäryhmälle Zoomissa. Ei se ole aivan sama, kun kontakti puuttuu. Se on kuitenkin ollut kivaa, että mukaan on tullut uusia nuoria ihmisiä. Välillä oli vaara, että opetus jää vain eläkeläisten asiaksi.
Mieleenpainuvin hetki?
Vuosi sitten, ennen koronaa, pari aiempaa oppilastani pyysi saada tavata minut ystävänpäivän merkeissä. Sovimme treffit Oodiin. Yllätyksekseni he saapuivat pienten lahjojen kanssa ja sanoivat: ”Hei, me muistettiin, kun sinä aina sanoit, että pitää osata kertoa, vaikka unissaan milloin on syntynyt ja esimerkkinä oli: olen syntynyt viidestoista toista viiskytyksi”. He siis tulivat juhlimaan syntymäpäivääni. Ainakin jotakin oli jäänyt päähän opetuksesta.
Lopputerveiset:
Uskon, että erimuotoisissa vapaaehtoishommissa jokainen voi löytää itselleen mielekästä tekemistä. Ja usko pois, se palkitsee!