Oletko huomannut, että edelleenkään tässä maailmassa ei ole tasa-arvoista kohtelua naisten ja miesten välillä? Olemme menossa parempaan suuntaan, mutta se ei poista epätasa-arvon olemassaoloa.
Kuvittele maailma, jossa nainen on vain esine. Niin kuin ennen, jolloin naisen ajateltiin kuuluvan nyrkin ja hellan väliin. Olisiko tämä elämää? Haluaisitko elää näin? Paitsi että: tätä ajattelua löytyy vieläkin tästä maailmasta ja haluan eroon siitä. Siksi olen päätynyt työskentelemään Supernovat-toimintaan rikos-, päihde- ja asunnottomuustaustaisten naisten kanssa. Eli naisten, jotka elävät meidän yhteiskuntamme marginaalissa – tai oikeastaan marginaalin marginaalissa.
Olen myös itse elänyt tuolla marginaalin marginaalissa meidän kohderyhmän naisten tapaan. Oudointa tässä on se, että olen vihannut naisia itsekin. En koskaan uskonut, että voisin työskennellä naisten kanssa naisia varten. Maailma, jossa elin 20 vuotta, kasvatti minusta naisia vihaavan misogynistin. Enkä edes itse tätä huomannut. Tässä kuussa maaliskuun 31. päivä tulee kuluneeksi seitsemän vuotta toipumisestani, ja voin sanoa eläväni elämäni parasta aikaa.
Palataan nyt kuitenkin aikaan, jolloin elin sitä niin sanottua nyrkin ja hellan välistä -aikaa. Vaikka ei meillä hellan äärellä tarvinnutkaan olla. Olen sairastunut läheisriippuvuuteen jo todella nuorena kasvaessani turvattomassa kodissa, jossa päihteet ja väkivalta olivat arkipäivää. Tässä kasvuympäristössä ja neuroepätyypillisenä koulunkäyntikin tuntui pelkältä kiusaamiselta. Turvaa ja turvallista aikuista ei ollut – tai tavallaan oli, sillä turvattomuudesta tuli minulle turva. Tämän tajusin vasta, kun raitistuin. Onneksi ihmisen käsitys myös turvan tunteesta voi muuttua.
Lähdin hyvin nuorena täyttämään tyhjiötä sisälläni päihteillä ja ajauduin vain koko ajan syvemmälle päihdemaailmaan. Se maailma vasta olikin kärjistynyt naisten ja miesten välillä. Toki oli naisia, jotka pärjäsivät (nämä olivat vain harvassa) mutta myös heidän täytyi tukeutua väkivaltaan pärjätäkseen.
Itse taas olen konfiktipelkoinen ja minusta tuli samanlainen nyrkkeilysäkki kuin äidistäni. Päädyin kerta toisensa jälkeen suhteisiin, jossa väkivalta vaan raaistu ja raaistui. Jouduin tekemään asioita, joista en olisi koskaan tehnyt selvinpäin. Varsinkin asunnottomana naisena joutui kyllä hylkäämään itsensä ja tekemään asioita, joita sinä lukija voit nyt vain kuvitella.
Siinä maailmassa, jossa elin, naisten kohtelu oli huorittelua ja muuta vastaavaa. Meitä naisia todella pidettiin alemmassa asemassa. Luotimme miehiin, jotka kerta toisensa jälkeen kohtelevat meitä huonosti. Ei ihme, että siinä maailmassa naiset alkavat itsekin vihaamaan muita naisia. Se maailma myrkytti meidät misogynistisellä ajattelulla. Se teki minustaki naisten vihaajan.
Kun raitistuin en todellakaan tiennyt, miten olla nainen tai ennemminkin, miten olla minä. Onneksi olen saanut naisia elämääni peiliksi ja harjoittelu jatkuu – kuten monella muullakin meidän Supernovat-toiminnassamme, jossa pohditaan identiteettiä naisena, tunnistetaan rooliodotuksia sekä annetaan naisille työkaluja tehdä oman näköisiä valintoja.
Jos haluat lukea lisää naisista päihdemaailmassa, lue ihmeessä Eve Hietaniemen kirjoittama Palaavaa lunta -kirja , joka käsittelee elämääni.
KIRJOITTANUT
Riikka Tuomi
Riikka Tuomi työskentelee Vailla vakinaista asuntoa ry:n ja Naistenkartanon Supernovat-yhteishankkeessa, jossa luodaa uudenlaista vertaisuuteen perustuvaa ryhmätoimintaa vankiloissa, asunnottomana tai päihdekulttuurissa eläville naisille. Riikka on KEIJO-kokemusasiantuntijakoulutuksen läpikäynyt avoin kokemusmentori ja rohkea vaikuttaja, joka tahtoo oman kokemuksensa kautta auttaa marginaalissa eläviä naisia.