Sosiaalisen median perusteella meidän on helpompi olla eri mieltä, kuin samaa mieltä toistemme kanssa. Polarisaatiota ovat syventäneet sosiaalisen median algoritmien lisäksi vuorovaikutuksen väheneminen ja yhteiskunnallinen epävarmuus. Yhteiskunta on muuttunut nopeasti viimeisen sadan vuoden aikana: kaupungistuminen, yksinasumisen lisääntyminen ja digitaalinen arki ovat muokanneet sitä, miten kohtaamme toisiamme arjessa.
Tarve yhteisöllisyydelle ei kuitenkaan ole kadonnut, päinvastoin. Yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Yksilötasolla yhteisöllisyys lisää hyvinvointia, luottamusta ja merkityksellisyyttä.
Yksinasuvien Suomi – yhteisöllisyyden uusi haaste
Suomi on yksi Euroopan kärkimaita, mitä tulee yksin asumiseen. Vuoden 2024 lopussa yli 1,3 miljoonaa eli neljännes suomalaista asui yksin. Yksinasuvia on enemmän kuin koskaan. Erityisen yleistä yksinasuminen on nuorten aikuisten ja ikäihmisten keskuudessa. Yli 75-vuotiaista jo yli 40 % asuu yksin.
Kaupungeissa ilmiö korostuu. Esimerkiksi Helsingissä yli puolet kotitalouksista on yhden hengen asuntokuntia. Yksinasuminen on monelle tietoinen valinta, mutta toisille se voi olla pakon sanelemaa. Yksinasuvat on keskimäärin pienituloisempia ja kantavat suurempaa köyhyysriskiä. Tämä kehitys haastaa perinteistä hyvinvointiyhteiskuntaa, joka on pitkälti rakennettu perheiden ja parisuhteiden ympärille.
Ennen koko kylä kasvatti – mitä tapahtui yhteisöllisyydelle?
Perinteisesti yhteisöt ovat rakentuneet perheen, suvun ja kylän ympärille. Ihmiset tunsivat naapurinsa, auttoivat toisiaan ja jakoivat arkea. Yhteisöllisyys oli eräänlainen elinehto.
Kaupungistumisen myötä elämä on muuttunut: naapurit jäävät helposti tuntemattomiksi ja arki pirstaloituu yksilöllisempään suuntaan. Monet kontaktit ovat siirtyneet digitaalisten yhteyksien päähän. Vaikka digitaaliset yhteisöt ovat tuoneet uusia tapoja kuulua joukkoon, ne eivät aina korvaa fyysistä läsnäoloa. Ihminen tarvitsee edelleen kohtaamisia ja tunnetta siitä, että kuuluu johonkin.
2010-luvulla Helsingissä nähtiin eräänlainen yhteisöllisen kaupunkikulttuurin nousu. Tuolloin kadut valloittivat vuoroin Siivouspäivät, Ravintolapäivät ja kaupunginosafestivaalit. Kaupunki oli kuin yhteinen olohuone. Ihmiset kohtasivat, loivat yhdessä ja ottivat tilaa omakseen.
Kaupunkikulttuuri ja yhteisöllisyys kokivat ison kolauksen koronapandemian myötä, eikä se ole täysin palautunut entiseen. Tilalle on tullut erilaisia kokoontumisen muotoja, esimerkiksi mielenosoituksia on nähty kaduilla enemmän kuin pitkään aikaan. Kaupunki heijastaa aina ympäröivää tunnetilaa, ja viime vuosina se ei ole ollut erityisen optimistinen.
Onko uusi yhteisöllisyyden aalto syntymässä?
Kaikki merkit viittaavat siihen, että ihmiset kaipaavat jälleen toisiaan. Digitaalinen ylikuormitus väsyttää, yksinäisyys koskettaa yhä useampaa ja arkeen kaivataan merkityksellisiä kohtaamisia. Kaupungistuminen ja digitalisaatio ovat lisänneet persoonattomuutta, jossa ihmiset katoavat massaan ja yhteisön rajoja on vaikeampi hahmottaa.
Harrastukset ja yhteiset mielenkiinnon kohteet luovat omia yhteisöjään, mutta monesti unohdamme konkreettisimman yhteisöllisyyden muodon, nimittäin naapuruuden. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulle ei voi juurikaan asua olematta jollain tavalla kosketuksissa naapureihinsa. Parhaimmillaan naapuruus lisää turvallisuuden tunnetta, vähentää yksinäisyyttä ja tuo helpotusta arjen haasteisiin.
Yhteisöllisyyden rakentamisen omassa naapurustossaan voi aloittaa yksinkertaisesti esimerkiksi tervehtimällä, kysymällä kuulumisia tai tarjoamalla apua. Kohta ehkä tunnemme taas naapurit nimeltä ja voimme viettää yhteisiä talkoita ja kahvihetkiä taloyhtiöiden pihalla?
Yhteisöllisyys ei ole nostalgiaa menneeseen, vaan ratkaisu moniin yhteiskunnan haasteisiin sekä liima, joka pitää meidät kasassa.
18.–24.5.2026 vietetään setlementtiliikkeen valtakunnallista Naapuruusviikkoa, jonka tarkoituksena on vahvistaa yhteisöllisyyttä ja lisätä vuorovaikutusta ihmisten välille. Lue lisää Naapuruusviikosta.
Lue lisää aiheesta: