Kalliolan Naapuruus on mielentila -sarjassa joukko ihmisiä, ajattelijoita ja naapureita pohtii yhteisöllisyyttä eri kulmista. Sarjan aloittaa Auli Viitala, joka muistuttaa, että naapuruus on toteutunut inhimillinen tarve, ei häiriö.
Ihminen on laumaeläin. Lause on niin usein käytetty, että se kuulostaa miltei sanonnalta, mutta kyse ei ole vertauskuvasta vaan faktasta: ihminen, homo sapiens, on laumaeläin.
Ihminen on sopeutunut monenlaisiin ympäristöihin, olemme uskomattoman menestynyt laji, sillä pystymme elämään kaikkialla maapallolla. Olemme sopeutuneet eri puolilla maailmaa ja lajimme historian aikana myös monenlaisiin sosiaalisiin ympäristöihin: välillä on eletty tiiviisti, välillä väljemmin, on ollut monenmoisia hierarkioita ja yhteiskuntamuotoja.
Ainoa, mihin ihminen ei pysty, on yksinäisyys, eristäytyminen muista ihmisistä. Ihmisen poikanen ei pärjää vuorokauttakaan hengissä ilman hoivaa, mutta myös täysikasvuinen ihmisyksilö tarvitsee kaltaisiaan. Jopa erakot käyttävät päivästä toiseen taitoja, joita he ovat oppineet muilta ihmisiltä, ja tavaroita, joita muut ihmiset ovat tuottaneet. He ajattelevat sanoilla, jotka ihmiset ovat yhdessä keksineet, ja pitävät itseään yksilöinä, koska ihmiskunta on sellaisenkin asian yhdessä ymmärtänyt kuin yksilöys. Yhdenkään ihmisen polku ei ole vain hänen tallaamansa.
Koska tarvitsemme toisiamme aivan välttämättä, meille on kehittynyt taito havaita ja tunnistaa toistemme tunteita, aikeita, ajatuksia ja toiveita. Ja tietenkin myös vihaa, ylenkatsetta, inhoa – myötätuntoakin. Sanat ja katse ovat vahvoja viestejä, mutta viestejä välittyy myös, kun kuulee lajitoverin hengittävän aivan tietyllä, tunnistettavalla tavalla, kun tuntee tämän liikahtavan jonkin tunteen voimasta tai kun haistaa tutun kiihkeyden, jolle ei löydä sanoja.
Minusta on hauskaa seurata autokuskeja, sillä vaikka ihmisellä on ympärillään metallihäkki ja ikkunat, joiden läpi ei näe ilmeitä, hänen kaltaisensa, muut autoilijat, pystyvät ymmärtämään hänen aikeensa. Aika usein tietää auton hidastumisesta jo ennen suuntavilkun näyttämistä, että kuljettaja aikoo kääntyä tai vaihtaa kaistaa. Kun auto liikkuu empien, tiedämme, että kuljettaja etsii oikeaa osoitetta. On tapoja osoittaa toiselle: “Mene sinä ensin.” Ja jos joku kiihdyttää ohi hiukan liian kovaa, hän vaikuttaa kiivaalta tai ylimieliseltä.
Ihminen siis tunnistaa toisen ihmisen aikeita ja mielialoja, jopa vaikka kumpikin on piiloutunut suureen metallikuoreen. Meidän kykymme oppia uusia viestinnän tapoja on uskomattoman kehittynyt! Ei ihme, että näin hienoon systeemiin tulee usein pikkuvikoja. Tulkitaan väärin tai ylitulkitaan ja joskus tulkitaan viestejä silloinkin, kun toinen ei niitä edes lähettänyt.
Hupsis, mikä sivupolku, palataanpa takaisin naapuruuteen. Nimittäin samoihin aikoihin autojen kanssa keksittiin paljon paljon erikoisempi juttu, joka vierotti ihmisiä luonnollisesta elämäntavasta: ydinperhe. Teollistumisen tahdissa syntyi ajatus, että aikuinen kuuluisi yhteen vain puolison ja omien jälkeläistensä kanssa tai että lapsi kuuluisi yhteen vain vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Mitä pitemmälle teollistuminen eteni ja mitä korkeammaksi materiaalinen elintaso nousi, sitä varmempia oltiin, että ihmisenä elämisen perusyksikkö on ydinperhe.
Ydinperhe voi hyvinkin olla ohimenevä muoti-ilmiö. Siitä ei todellakaan vielä kannata pitää meille ominaisena elämäntapana; homo sapiensin historia on 300 000-vuotinen, mutta ydinperheideologia on kestänyt korkeintaan sata vuotta. Sitä paitsi suurin osa maailman väestöstä elää käytännön syistä edelleen yhtä yhteisöllisesti kuin vaikkapa suomalaiset työväen vuokrakasarmit viime vuosisadalla: jakaminen, yhteiset tilat ja yhteistyö lasten ja vanhusten hoivassa on arkista.
Vaikka eläisimmekin pienissä pesissämme omien poikastemme kanssa, ydinperhekin tarvitsee monin tavoin muita ihmisiä. Ongelmia on luvassa, jos kuvittelee olevansa täysin riippumaton tai itseriittoinen. Nykyään kuulee joskus sanottavan, että jonkun “pitää opetella ottamaan apua vastaan”. Kylläpä olemme vieraantuneet kauas luonnostamme, jos ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja jakamista pitää “opetella”. Sehän on se, keitä me olemme! Samaan väärinkäsitykseen perustuu joidenkin ihmisten harhakuva siitä, että he ovat “auttajia” tai “nettomaksajia” tai muutoin sillä puolella ihmiskuntaa, joka ei tarvitse muilta mitään. Olemme monimutkaisella verkostolla kiinni toisissamme ja meitä ennen eläneissä, ihan jokainen.
Miten tämä kaikki liittyy naapuruksiin? Miten tämä liittyy Kalliolan blogisarjaan, jossa hahmotellaan naapuruutta eri kulmista?
Ihmiselle on ominaista elää lähekkäin, ei erillään toisistaan. Jokaisella on tarve kokea itsensä yksilöksi, vaikuttaa omaan elämäänsä ja olla välillä omassa rauhassaan, mutta homo sapiensin perusluonto on kuitenkin olla kontaktissa kaltaisiinsa. Naapuri ei siis ole häiriötekijä vaan toteutunut inhimillinen tarve.
Ihmisten viestintäjärjestelmä on kehittynyt mutkikkaaksi, koska meillä on tarve ymmärtää toisiamme tarkasti. Samasta syystä systeemi on virheille altis, ja emme aina koe ymmärtävämme toisiamme. Lähekkäin elämiseen kuuluvat väärinkäsitykset ja riidat; niistä ei päästä eroon edes kaikkein “yhteisöllisimmässä” naapurustossa. Ne kuuluvat tähän pakettiin, ja todellista surua tulee vain, jos uskoo, että hyvän elämän pitäisi olla jatkuvaa sopua ja harmoniaa.
On kulttuurin luoma illuusio, että voisimme hyvin niin pienissä ryhmissä kuin ydinperhe tai pariskunta tai yksin. Jopa introverteimmät meistä ovat riippuvaisia muiden ihmisten toiminnasta ja tarvitsevat muiden hyväksyntää ja myötätuntoa.
Tiedän, että strategiapapereihin viittaaminen on boooring, mutta kuunnelkaapas Kalliolan strategiaa:
“Naapuruus on henkistä hyväksyntää ja konkreettista läheisyyttä. Naapuruus on vastaus kaupungistuvaan elämään.”
Ensi viikolla toiminnanjohtaja Heidi Nygren kertoo, millä ihmettä tämä tarkoittaa ja millä tavalla Kalliola auttaa meitä olemaan ihmisiksi, lähekkäin. Tämän haluan kuulla; jään seuraamaan. Jää sinäkin!
