Kalliolan Naapuruus on mielentila -sarjassa joukko ihmisiä, ajattelijoita ja naapureita pohtii yhteisöllisyyttä eri kulmista. Tällä kertaa vieraskynäkirjoittaja Auli Viitala jakaa lähiöasujan mietteitä kaupunkisuunnittelusta.
Asun upouudessa lähiössä: ensimmäisten asuntojen rakentaminen alkoi viisi vuotta sitten ja valmista pitäisi olla joskus viiden vuoden päästä. Olen seurannut alueen rakentumista aitiopaikalta nyt kolme vuotta.
Muutin uuteen asuntoon vähän vastentahtoisesti: olimme jäämässä ilman kotia ja sain juuri oikeaan aikaan edullisen vuokra-asunnon. Oli outo ajatus, että asunto on rakennettu minulle. Kyllähän minulle nyt olisi vanhakin kelvannut! Sitä paitsi sekin oli epäselvää, missä vaiheessa kotitontut asettuvat uusiin taloihin. Ilman turvallisia kotitonttuja en ollut koskaan elänyt. Nyt minusta tuntuu, että nekin ovat jo käyneet taloksi.
Kokonaan uudessa lähiössä on mahdollista aloittaa suunnittelu tyhjältä pöydältä. Ainakin teoriassa voidaan käyttää tuoreinta tietoa hyvästä kaupunkisuunnittelusta ja parhaita arvioita siitä, miten kaupunkilainen elämäntapa kehittyy tulevaisuudessa.
Hyvällä kaupunkisuunnittelulla pyritään siihen, että kaikilla alueilla asuu monenlaista väkeä. Nykyään pyritään siihen, että moninaisuus toteutuu kaikissa alueen kortteleissa. Ei ole hyvä, että kaupunginosaan syntyy erilliset vuokratalokorttelit, kovan rahan omistuasunnot nippuna, rivitalonurkka ja muutama omakotitalo, niin kuin lähiörakentamisen alkuaikoina.
Esimerkiksi meidän korttelissa on vuokra-, omistus- ja asumisoikeusasuntoja, kerros- ja rivitaloja ja vähän liiketilojakin. Samoilla pihoilla leikkivät lapset kaupungin vuokra-asunnoista ja yli puolen miljoonan euron omistusasunnoista. Terveisiä vaan Kalevauva-orkesterille, jonka sanoitukset ovat Vauva.fin keskustelupalstalta: “Annatteko lastenne leikkiä vuokratalolasten kanssa? / Itse olen kieltänyt jyrkästi; on miellyttävämpää, että vanhemmilla on / samanlainen sosio-ekonominen asema…”
Kaupunginosan Facebook-ryhmään liittyi kerran eräs asunnon ostoa harkitseva, joka kysyi, onko alueella ollenkaan kortteleita, joissa olisi vain omistusasuntoja, sillä hän pelkäsi asuntojen arvon laskevan, jos naapurina on vuokra-asujia. Ryhmässä pelolle naurettiin ja omahyväisyydestä närkästyttiin, mitä hän piti merkkinä kateudesta. Emme olleet kateellisia vaan loukkaantuneita; hän loukkasi meitä ja naapureitamme.
Useimmat ihmiset onnistuvat paremmin piilottamaan asenteensa, mutta niitä on – meillä kaikilla. Kaikkialla maailmassa tunnetaan ilmiö nimeltä segregaatio: asuinalueiden eriytyminen. Se ei johdu pelkästään huonosta kaupunkisuunnittelusta vaan homofiliasta eli ihmisluonnon taipumuksesta hakeutua kaltaistensa pariin – tai hiukan itseään arvostetumpien lähelle.
Ne, joilla on varaa valita, asuvat lähekkäin ja me muut sitten muualla. Se on inhimillistä mutta koko yhteiskunnan kehityksen kannalta väärin. Ei ole lopulta kenenkään etu, ei edes rahaeliitin, että yhteiskunta jakautuu kahtia ja huono-osaisuus keskittyy.
Peruskoulun tehtävä on saattaa erilaisista taustoista tulevia lapsia samalle viivalle, jotta jokainen voi toteuttaa kykyjään sekä omaksi että yhteisön hyväksi. Tämä vaikeutuu, kun koulut eri puolilla kaupunkia joutuvat vastaamaan erilaisiin haasteisiin. Vauraiden vanhempien nk. koulushoppailu alkaa heti, kun huomataan, että omalle lapselle voi olla tarjolla joko keskiluokkalainen tai moninaisempi oppimisympäristö. Ja sama ilmiö toistuu kaikkialla muuallakin kuin koulussa.
Koska yksittäinen ihminen ei pysty vastustamaan homofiliaa, tasa-arvoon tähtäävä yhdyskuntasuunnittelu on ainoa, joka voi taata kaikille sosiaalisesti rikkaan naapuruston. Sillä on merkitystä myös sosiaalisen turvallisuuden kannalta: mitä enemmän ihmiset törmäävät erilaisiin elämäntapoihin, sitä paremmin ymmärretään toisia. Tämä pätee myös eri kieliryhmiin; niiden väliset kontaktit lisäävät tutkimusten mukaan yhteenkuuluvuutta, vaikka julkisuudessa puhutaankin enemmän konflikteista kuin tutustumisesta.
Harmi, että maalaisia ja kaupunkilaisia ei millään saada naapureiksi toisilleen. Luultavasti siksi meillä on käynnissä kahtiajakautuminen, jossa maaseudun väki muistuttaa ruokkivansa myös kaupungit ja kaupunkilaiset vastaavat elättävänsä myös maalaiset. Kehä kolmonen ei ole tie, joka yhdistää idän ja lännen, vaan muuri, joka erottaa hipsterit landepaukuista.
