Kalliolan Naapuruus on mielentila -sarjassa joukko ihmisiä, ajattelijoita ja naapureita pohtii yhteisöllisyyttä eri kulmista. Tällä kertaa vieraskynäkirjoittaja Auli Viitala pohtii naapuruston roolia lastenkasvatuksessa.
Presidentti Tarja Halonen on kertonut äitinsä Lyylin opettaneen, että kaikki äidit yleensä rakastavat lapsiaan mutta hyvä äiti rakastaa kaikkia maailman lapsia. Tämän määritelmän mukaan ei tarvitse olla omia lapsia ollakseen hyvä äiti. Eikä voi olla hyvä äiti, jos huolehtii vain omasta lapsestaan.
Lähimmäisiä ovat kaikki ihmiset, mutta tämä juttusarja käsittelee naapuruutta, joten pysyttäydyn aivan lähellä: naapurustossa. Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan: “Koko kylä kasvattaa”?
Olen äiti, naapurintäti, lapsi ja lapsenlapsi ja määrittelen kasvatuksen näin: Kasvatus vaatii sen tunnustamista, että toinen on vielä pieni ja tarvitsee kasvamista. Kasvatus tapahtuu dialogissa: molemmat osapuolet kuuntelevat, ilmaisevat, muuttavat tarpeen tullen käytöstään, erehtyvätkin. Aikuisten välinen vuorovaikutus ei ole kasvatusta, vaikka se tähtäisi toisen käytöksen muuttamiseen. Kasvatus ei kuitenkaan tapahdu ylhäältä alas vaan yhtä arvokkaiden ihmisten kesken.
Ohjeita lapsille:
- Kaikki aikuiset eivät osaa käyttää polvia oikein ennen kuin heitä neuvoo. Ohjaa ja vaadi aikuista kyykistymään juuri sille korkeudelle kuin on tarpeen. Näin voit puhua aikuiselle silmiin katsoen ja hän ymmärtää paremmin.
- Aikuiset ilmaisevat itseään joskus huutamalla. Jossain määrin se on ikäkauden mukaista käytöstä, mutta se kannattaa jättää huomiotta, niin se pikkuhiljaa karsiutuu. Kun aikuiselta odottaa asiallista puhetta, hän alkaa myös tuottaa sitä.
- Huutaminen voi toisinaan olla viesti, ja myös siksi aikuiset kannattaa opettaa säästämään huuto tositilanteisiin. Tositilanteita ovat esimerkiksi karjunnat: “Heti pois sieltä katolta, kakarat!” ja “Nyt loppuu se Pentin pipon heittely!”
- Aikuinen oppii vuorovaikutuksessa. Mitä enemmän juttelet aikuiselle muuten vain, sitä paremmin tunnette toisenne ja sitä helpompi sinun on myös ottaa esiin mahdollisia kehittymiskohteita. Kukaan ei halua olla vain negatiivisen palautteen kohde.
- Aikuinen ei ole valmis. Aikuiset on pakko päästää ulos ja maailmaan epätäydellisinä. Kyllä se sitten siitä.
Kaikki aikuiset eivät tiedä, että lapset eivät ole vielä valmiita. Siksi he kirjoittavat Facebook-ryhmiin ja vaativat naapurin lapsilta hyvää käytöstä. Lapset pitäisi heidän mukaansa opettaa liikkumaan hillitysti mutta siten, että autoilijat kuitenkin huomaavat heidät. Lasten pitäisi ymmärtää olla meluamatta ja paukuttamatta kepillä ilmastointiputkea. Lasten pitäisi tietää, mihin katuliiduilla voi piirtää ja mihin ei. Kaikki pitäisi ensin osata ja sitten vasta voi mennä yksin pihalle tai kauppaan. Viisas aikuinen tietää, että kasvaminen ei tapahdu niin. Kasvaminen tapahtuu keskellä yhteisöä. Ei voi osata ennen kuin osaa. Ei voi tietää ennen kuin kerrotaan.
Ja sitä juuri tarkoittaa “Koko kylä kasvattaa”. Kun näkee lapsen piirtävän katuliidulla autotallin seinään, on aika hakea likomärkä rätti ja neuvoa, miten piirroksen saa pois ja missä taiteilua voi jatkaa. Sen jälkeen hän osaa. Sen sijaan lapsi ei opi mitään, jos aikuinen ottaa kuvan tapahtumasta ja toruu Facebookissa “nykyvanhempia”.
Jos näkee jotakuta kiusattavan, on mentävä apuun. Jos nuoriso meluaa ikkunan alla, heitä voi kehottaa siirtymään muualle tai välillä kurkata ikkunasta, ettei kukaan ole vaarallisen kovassa humalassa. Ja ettei tämä menisi liian synkäksi: Pikkuäitien ja -isien nukkeleikkiin voi mennä hetkeksi mukaan ja kysyä, miten vauvat ovat voineet. Naapurin nuorta on hyvä onnitella valmistumisesta tai kesätyöpaikasta ja myöhemmin kysyä, miten on mennyt. Koko kylä kasvattaa myös silloin, kun kaikki menee mukavasti: “Hyvin sä vedät, anna mennä vaan!”
Jos lapsella on kaksi vanhempaa, he eivät ole kaikesta samaa mieltä ja kasvatuksesta riidellään välillä. Jos mukana kasvatuksessa on isovanhempia tai ammattikasvattajia, mielipiteitä on taatusti aivan liikaa. Ja jos koko kylä kasvattaa, ei kenelläkään ole enää mitään mahdollisuutta kontrolloida kasvatuksen “laatua”. Siinä on vanhemman näkökulmasta jotain pelottavaa, mutta ajattelen, että omaa pelkoa ei pitäisi tartuttaa lapseen. Maailmaanhan lapsi on kasvamassa, erilaisten ihmisten pariin. Sitä ei voi kontrolloida, mitä hän kylillä kuulee, mutta voi tehdä parhaansa, että lapsi tuo epäselvät kysymykset kotiin yhdessä pohdittaviksi. Jos joku uhkaa lapsia Helvetin lieskoilla, voidaan kotona todeta, että… No niin, mitä nyt sitten perheessä uskotaankin.
Kaikilla aikuisilla pitää olla aikaa kasvattaa silloin kun tilanne on ilmiselvästi päällä. Mutta sitten on meitä puoliammattilaisia naapurintätejä, joilla on aikaa ja sen mukana tulevaa kärsivällisyyttä. Kaikkien ei tarvitse olla kaltaisiamme, mutta meitä on hyvä olla kaikissa naapurustoissa.
Me tartumme toimeen, kun pikkukoululaiset jäävät väärällä pysäkillä bussista eivätkä tiedä yhtään missä ovat. “Viimeksikin kun mä eksyin, yks täti saatto mut kotiin”, kertoi eräs pikkuihminen. Me neuvomme, mitä tehdä, kun avain on unohtunut ja akku loppunut. Pyyhimme kyyneleet, kun äkkiä alkanut ukkonen pelottaa, ja kerromme ukkosenjohdattimesta. Puutumme, jos näyttää siltä, että nuoria tyttöjä ahdistellaan kadulla.
Itse olen joutunut eläkkeelle työkyvyttömyyden vuoksi, joten tunnen usein itseni turhaksi ja kaipaan itselleni merkityksellistä roolia yhteiskunnassa. Mutta aina silloin kun tarvitaan naapurintätiä, tulen tosi iloiseksi siitä, että meitä hitaita ihmisiä tarvitaan johonkin.
Sama koskee myös naapurinsetiä, tietenkin. Aina kun minulla on ongelmia pyörän kanssa, asetun näkyvälle paikalle ihmettelemään. Aina on paikalle ilmaantunut joku naapurinsetä, joka vaihtaa renkaan venttiilin tai kiristää ohjaustangon tukevammaksi, niin lapsena kuin aikuisenakin. Eikä tämä ole sukupuolesta kiinni. Yhtä hyvin naapurinsetä voi kysyä, mitä nukkevauvalle kuuluu, ja naapurintäti kiristää skuutin mutterit. Oikeastaan minunkin pitäisi jo luopua tädittelystä ja sedittelystä, naapuri kuin naapuri.
On inhimillistä ajatella, että oma lapsi on maailman tärkein ihminen, joka ansaitsee vain parasta; asenne on meillä geeneissä. Se ei kuitenkaan ole moraalinen arvostelma. Ihmisarvon näkökulmasta olemme kaikki ihmisinä yhtä arvokkaita ja kaikki lapset ansaitsevat yhtä hyvät eväät elämään. “Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.” (YK:n ihmisoikeusjulistuksen 1. artikla) Siksi kaikilla aikuisilla on vastuu kaikista lapsista, siinä määrin kuin itse kukin pystyy vastuuta kantamaan. Naapurin kakara on yhtä arvokas ihminen kuin oma kullannuppu.
