Kalliolan Naapuruus on mielentila -sarjassa joukko ihmisiä, ajattelijoita ja naapureita pohtii yhteisöllisyyttä eri kulmista. Vieraskynä-kirjoittaja Auli Viitala antaa tällä kertaa savolaiset neuvot yhdessä elämiseen.
Joka viides ei haluaisi naapurikseen mielenterveysongelmaa sairastavaa ihmistä, kertoo Mielenterveysbarometri. Psyykkisesti sairastuneelle tieto on loukkaava, mutta ajatus on myös omituinen. Eihän sairauteni vaikuta naapureihin mitenkään! Psyykkinen sairaus ei edes leviä hississä pisaratartuntana eikä ovenkahvoista. Ymmärtäisin, jos ihmiset sanoisivat, että eivät halua naapurikseen koronaan sairastunutta.
Toisaalta olemme tasoissa: minäkin voisin vaihtaa viidesosan naapureistani. Yksi jättää saunan oven aina raolleen, toinen kertoo rasistisia vitsejä ja kolmannella on ärsyttävä tapa nostaa roskapussinsa käytävään odottamaan ulosmenoa.
Oikeasti tietenkin mielenterveysbarometrin kysymys on mieletön: eihän naapureitaan voi valita! Naapureita ovat ne ihmiset, joiden kodit ovat lähekkäin. Naapurinsa voi valita vain, jos omistaa koko korttelin ja valikoi tarkasti vuokralaisensa. Meidän muiden on yritettävä tulla toimeen keskenämme.
Emme yleensä tiedä naapureiden mielenterveyden tilaa, joten tosielämässä tykkäily perustuu ihan muihin asioihin: elämäntapaan, tottumuksiin, satunnaisiin viesteihin, joita kotioven ulkopuolelle kantautuu.
Jos oikeasti tutkittaisiin naapureina elämistä, pitäisi kysyä esimerkiksi,
- mitkä tuoksut ovat kerrostalossa siedettäviä,
- miten pesutuvan varaus pitää merkitä,
- keneltä voi pyytää kyydin kauppaan,
- pitääkö saunan kiulu tyhjentää vai täyttää seuraavalle,
- kuinka kovalla radiojumalanpalvelusta voi kuunnella,
- onko koira yhteinen ilonaihe vai kurainen ja kuolaava peto,
- onko pihavalo tunnelmanluoja vai valosaastetta,
- saavatko hiekkalelut olla laatikossa hujanhajan,
- onko äänekäs rakastelu “elämän ääniä” vai seksuaalista häirintää,
- kuinka usein iltajuhlia voi pitää,
- tervehditäänkö kaikkia naapureita… (Keksi itse lisää!)
Minulla on aina ja kaikissa kodeissa ollut ihanat naapurit. Olen elämäni (45 vuotta) aikana muuttanut keskimäärin joka toinen vuosi, joten minulla on pokkaa sanoa, että tämä ei ole sattumaa. Sain syntymälahjana savolaisilta tiedon, miten naapurien kanssa tullaan toimeen. Se ei ole salaisuus, joten tässä tulee ohjeet. On vain kaksi kohtaa, mutta niiden noudattamisen helppous riippuu tietenkin lähtötasosta.
Yksi: Hyväksy tosiasia, että ihmiset ovat erilaisia. Meillä on erilaisia tapoja ja erilaisia arvoja ja erilaisia tarpeita. Se on pysyvä tilanne, eikä sitä voi muuttaa.
On inhimillistä toivoa, että toinen mukautuisi omaan käsitykseen oikeanlaisesta elämäntavasta, mutta viisautta ymmärtää toivomuksen kohtuuttomuus. Sitä paitsi ei kukaan ihminen muutu siksi, että naapuri haluaisi. Kaikkien onnistuneiden elämänmuutosten takana on oma halu, sisäinen motivaatio. (Eivätkä ne yleensä onnistu siltikään, sillä – toden totta – tottumus on toinen luonto.)
Lakkaa siis toivomasta, että asiat alkaisivat sujua niin kuin itse pidät oikeana. Lakkaa uskomasta, että jossain muualla olisi naapurusto, jossa ei olisi ristiriitoja. Missä ihmisiä, siellä ristiriitoja. Sillä missä ihmisiä, siellä tunteita, toiveita, odotuksia.
Eräs ystäväni tiivisti asian: “Kaupungissa elää monenlaista väkeä.” Sama pätee maaseutuun, ja vastaan on turha pullikoida. Keskity siis omaan selkärankaasi.
Eli ohje kaksi: Hymyile.
Edistyneille: Hymyile ja katso silmiin. Pro-tasolle pääsee noudattamalla erään isoäidin neuvoa: “Tervehdi, katso silmiin, puhu suoraan, älä ilkeästi.” Koska olemme laumaeläimiä, vastaamme yleensä hymyyn hymyllä ja vastenmielisyyteen vastentahtoisuudella. Aina kun hymyilee naapurille, edistää sopua ja iloa.
Huom! Tämä koskee myös oman talon tai kaupunginosan Facebook-ryhmää. Postaa hymyillen: kiitä, huomaa hyvä, iloitse yhteisistä jutuista. Kun suutut, keitä kuppi kahvia ennen kuin postaat tai vastaat.
Vaan eipä riidatkaan pahasta ole. Nehän kertovat siitä, että ihmisillä on yhteys toisiinsa. Erimielisyydet ovat olennainen osa paljon kaivattua “yhteisöllisyyttä”, eihän sellaista yhteisöä ole missään, joka olisi aina samanmielistä. (Jos on, niin siinä on todennäköisesti jotain pahasti pielessä, esimerkiksi niin autoritäärinen johtaja, että koko yhteisö ja kaikki sen jäsenet kärsivät hiljaa.)
Ja aina kun riitelee naapurinsa kanssa, osoittaa, että meillä on yhteys, olemme olemassa toisillemme. Kukaan ei riitele ilman kontaktia toiseen ihmiseen. Kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa riidelläänkin eniten. Ja etenkin kun kyse on jokaisen omasta kodista, jonka merkitys ihmiselle on paljon muuta kuin seinät ja huonekalut, on selvää, että tunteet roihuavat, jos kokee jonkin uhkaavan.
Väitin alussa, että naapureitaan ei voi valita. Se on vain osa totuudesta. Kaikissa suurissa kaupungeissa tunnetaan ilmiö, että ihmiset haluaisivat valita naapurinsa. On alueita, joissa asuminen on kallista, koska niitä pidetään “hyvämaineisina”. Kun johonkin rakennetaan palveluja erityisen tuen tarpeessa oleville, naapurustoon iskee NIMBY: not in my backyard.
Hyvin suunnitellussa kaupungissa naapureiden valikointi ei onnistu, mutta siellä missä se onnistuu ‒ miten hirveä sääli! Tästä lisää ensi kerralla, kuulemiin!
