Kalliolan strategiaan on linjattu, että tehtävänämme on rakentaa parempaa kaupunkielämää ja vähentää eriarvoisuutta naapurustoissa. Mitä me tällä oikein tarkoitamme?
Naapuruudella on ollut erityinen rooli koko setlementtiliikkeen historiassa. Kun kirkkoherra Samuel Barnett ja Oxfordin yliopiston porukat ryhtyivät 1880-luvulla rakentamaan yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa, he perustivat ensimmäisen Neighbourhood Housen Itä-Lontooseen. Paikan nimi oli Toynbee Hall. Sen ajatuksena oli luoda yhteisö, jossa erilaisen sosioekonomisen taustan omaavat ihmiset voivat kohdata ja samalla edistää parempaa tulevaisuutta sekä luotsata kurjuudessa eläviä kauemmas köyhyydestä. Toynbee Hall on edelleen olemassa.
Setlementtiliikkeen alkuaikoina yhteiskunnan teollistuminen nosti esiin elämän lieveilmiöt, kun köyhyys, kurjuus, syrjäytyminen ja osattomuus kasaantuivat tietyille alueille, joissa tehtaisiin työskentelemään tulleet ihmiset elivät. Ensimmäiset setlementtitoimijat halusivat etsiä ratkaisuja yhteiskunnan eriarvoistumiseen ja epätasa-arvoon sekä samalla he halusivat kohentaa köyhyydessä elävien ihmisten hyvinvointia.
Kuulostaako tutulta?
Näillä jalanjäljillä kuljemme edelleen – 140 vuotta myöhemmin. Yhteiskunta on toki ympärillä muuttunut hurjasti näiden vuosien aikana ja sen takia meidän tulee katsoa naapuruutta uusin silmin. Maailma on kutistunut digitalisaation ja uusien viestintäkeinojen myötä. Vallankäytön välineet ovat muuttuneet ja yhdestä maasta lähtevät ilmiöt leviävät kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Kaikki tämä on myös muuttanut ihmisten tapaa toimia, sitoutua ja asemoida itsensä osaksi maailmaa. Jos voimme tavoittaa koko Suomen puolessa sekunnissa, niin pitäisikö naapuruuskin ymmärtää laajemmin?
Kalliolan ajatuksissa naapuruus vahvistaa yhteistä ymmärrystä ja ihmisten keskinäistä kumppanuutta. Naapuruus on kannanotto rauhaiselon ja rinnakkain elämisen puolesta – niin paikallisesti naapurustossa, kansallisesti Suomessa kuin yhtä lailla globaalisti koko maailmassa. Meille naapuruus ei ole vain fyysistä naapurina elämistä, se on paljon enemmän. Se on henkistä naapuruutta, jonka avulla nivoudumme osaksi kansainvälistä kehitystä. Se on elämäntapa, ehkä peräti ideologia, jolla suhtaudumme elämään ja muihin ihmisiin. Se on toisistamme huolehtimista ja yhteisöllisyyttä, mikä taas auttaa ennakkoluulojen purkamisessa, raja-aitojen madaltamisena ja avoimemman yhteiskunnan rakentamisena. Se on mielentila, jossa olemme toisiamme varten.
Kun kirkkoherra Samuel Barnett ja hänen vaimonsa Henrietta (tottakai jokaisen hienon homman takana on lopulta nainen 😊) avasivat Toynbee Hallin jouluna 1884, he halusivat uudistaa yhteiskuntaa ja vahvistaa sosiaalista eheyttä alueella. Aluksi toimintaa pyörittävät yliopiston opettajat ja opiskelijat, jotka vetivät kursseja, opettivat sekä tarjosivat sivistystä ja kulttuuria – niin hengen kuin ruumiinkin – tehtaissa työskenteleville sekä heidän perheilleen.
Mitä naapuruuden kanssa voidaan tehdä tänään – vuonna 2024?
Ensinnäkin naapuruutta tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Naapuruutta tarvitaan, jotta meillä olisi sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä yhteiskunta. Naapuruus voi ruokkia näkemään ja tekemään hyvää niin korttelitasolla, kaupunkitasolla, kansallisella tasolla kuin yhtä lailla kansainvälisesti.
Kalliolassa teemme edelleen töitä sen eteen, että yhteisöt, naapurustot, voisivat hyvin. Teemme sosiaalista vahvistamista ja rakennamme siltoja erilaisten ihmisten välille naapuruustaloissa, kansalaisopistossamme, klinikalla, sovittelussa, rikostaustaisten kuntoutuksessa ja vapaaehtoistoiminnassa. Naapuruus tulisi myös ymmärtää ideologiana, jolla on voimaa viedä muutoksia eteenpäin – kohti kaikille oikeudenmukaisempaa ja turvallisempaa yhteiskuntaa.
KIRJOITTANUT
Heidi Nygren, toiminnanjohtaja