Minua on pitkään mietityttänyt ns. yhteisöllisyys ja mitä sillä tarkoitetaan. Sen väitetään kadonneen kaupungistumisen myötä. Mutta voiko sellainen asia kadota, joka on ihmiselle biologinen välttämättömyys: kuuluu ihmisenä olemiseen samalla tavalla kuin kahdella jalalla kulkeminen tai suolistobakteerit?
Juttelin aiheesta sosiologi Antti Kouvon kanssa. Hän puhui naapurisuhteista resurssina. Maaseutumaisessa asumisessa naapureilla on usein käytännöllistä arvoa: esimerkiksi sovitaan tien aurauksesta talvella ja yhteisestä jätehuollosta tai kunnostetaan uimaranta lapsille turvalliseksi. Koska naapureita on vähemmän, ei voi valita, keiden kanssa yhteistyötä tekee ja keiden kanssa ei. Luultavasti siksi yhteisöllisyys perinteisessä agraarikulttuurissa on aina merkinnyt myös kovaa sosiaalista kontrollia, joka joidenkin mielestä on turvallista ja toisten mielestä ahdistavaa.
Kaupungissa naapurisuhteissa korostuu vapaaehtoisuus, koska ei ole käytännön pakkoa olla tekemisissä. Naapureiden tunteminen tuo kuitenkin turvallisuuden tunnetta, sillä ihmiselle on tärkeää tietää, että lähellä on omia, ei siis uhkia. Varmaan siksi tekee mieli vaivihkaa kyttäillä ja naapurijuorujen kuuleminen on erityisen tyydyttävää. Se on meillä verissä.
Kaupungissa yhteisöllisyyden luulisi olevan helpompaa, koska mukana ovat vain ne jotka haluavat. Aina se ei kuitenkaan sitä ole, koska missä ihmisiä, siellä tunteita ja missä yhteisö, siellä neuvottelua pelisäännöistä. Aina on joku, jonka mielestä sovitut, ehkä jopa kirjalliset säännöt helpottavat yhteistoimintaa, ja toinen, jonka mielestä säännöt vain vaikeuttavat terveen järjen käyttöä.
Itse kuulun jälkimmäisiin, ja voi miten hankala olenkaan niiden mielestä, joiden mielestä säännöt ja niiden valvonta olisivat ratkaisu pulmiin, joita ihmisten erilaiset käsitykset ja elämäntavat aiheuttavat. Olisin mielelläni helpompi ihminen, mutta kun muuttuminen on niin vaikeaa! (Etenkin jos uskoo olevansa oikeassa.) Korona-aika tosin muutti minut hetkessä sääntöjen kannattajaksi. En tiedä, johtuiko se kollektiivisesta pelosta, jonka pandemia väistämättä aiheuttaa, mutta yhtäkkiä huomasin olevani naapurustossa se, joka vetosi THL:n ohjeisiin ja tuhahteli “terveen järjen” käytölle.
Pandemian alussa puhuttiin paljon naapuriavusta, mutta en tiedä, lisääntyikö se kuitenkaan. Ainakin ruoan nettikauppa räjähti, kun kaikki jotka voivat, tilasivat ruokakassit kotiin maksusta. Meidänkin talossa rappukäytäviin oli ilmestynyt lomake, jolla voi tarjota tai pyytää naapuriapua. Siihen ei koskaan tullut yhtään nimeä.
Naapuriavun luonne ei selvästikään ole organisoituminen vaan jokin muu, ehkä tuttuus. Kyllä meillä naapuriapua annetaan ja saadaan, harva se päivä, mutta vain niiden kesken, jotka muutenkin ovat tulleet tutuiksi. Hiekkalaatikolla istuvat vanhemmat auttavat toinen toistaan lasten hoidossa, vaikka luultavasti meillä vähän vanhemmilla ihmisillä olisi siihen enemmän aikaa. Itse saan arkiapua eniten kaltaiseltani keski-ikäiseltä naiselta, johon olen tutustunut paremmin, koska harrastamme talviuintia.
Tällä taipumuksella on nimikin, kertoi Antti Kouvo: homofilia. Ihmiselle on luontaista tuntea mieltymystä samanlaisuuteen. Kun yhteisöllisyys perustuu kaltaisuuteen, ongelma on ilmeinen: yhteisön tukea saavat eniten ne, joilla on paljon kaltaisia, siis enemmistöön tai enemmistöihin kuuluvat. Tuiki tavallista onkin, että kaikki mitä kutsutaan yhteisöllisyydeksi – asukastoiminta, vanhempainyhdistys, luomuruokapiiri… – täyttyy normi-ihmisistä: valkoisista, keskiluokkaisista, suomenkielisistä, terveistä tai vammattomista, ydinperheissä elävistä, ylipäänsä niistä, joille on yhteiskunnassamme keskittynyt hyvinvointi.
Eihän se sinänsä mikään ongelma ole, että hyvinvoivat pitävät keskenään kirpputoreja ja leipovat myyjäisiin mokkapaloja. Epäreiluus paljastuu, kun katsoo asiaa kauempaa: Yhteisöllisyys lisää yksilön hyvinvointia. Esimerkiksi traumojen hoidossa tunnetaan käsite community care. Se tarkoittaa sitä, että sosiaalisesti turvallinen yhteisö hoitaa yksilöitä ja siksi kaikkien yksilöiden huono-osaisuuden vähentämiseksi on tärkeää huolehtia yhteisöstä ja osallisuudesta. Sellaiset yhteisöt, joihin normeista vähänkään poikkeavan on vaikea liittyä ja sopeutua, itse asiassa lisäävät kaupunkilaisten hyvinvointieroja eivätkä vähennä niitä.
Ratkaisu ei ole olemassa olevien yhteisöjen hajottaminen vaan avautuminen. Itse kukin voi miettiä, miten niissä porukoissa, joihin kuuluu, voitaisiin madaltaa kynnystä tulla mukaan. Pitäisikö mainoksia tehdä eri kielillä? Vai jäsenmaksu poistaa? Ovatko tapaamiset esteettömiä? Kenelle toiminnasta kerrotaan ja millä tavalla? Puskaradio on hyvä keino saada mukaan lisää ihmisiä, mutta sen haaste on, että ihmiset tulevat yleensä pyytäneeksi mukaan vain kaltaisiaan. Terve yhteisö tarjoaa jäsenilleen sisäpiirin lämpöä mutta ei sulje ulos.
Kalliolan Naapuruustaloissa tämä on onnistuttu ratkaisemaan, ja suomalaiset eläkeläiset saattavat esimerkiksi opetella uussuomalaisten avustuksella leipomaan näiden kulttuurien herkkuja. Silloin ollaan setlementtityön ytimessä, kun ihmiset eri ympyröistä kokoontuvat yhteen. Kun talolle syömään tullut kotiäiti neuvoo samalla ikäihmistä tietokoneen käytössä, yhteisö rikastuu kuin itsestään. Naapuruustaloissa kynnys on matalalla ja moninaisuutta vaalitaan esimerkiksi monikielisellä viestinnällä ja tietenkin sillä, että työntekijöissä ja vapaaehtoisissa on väkeä erilaisista taustoista. Moninaisuus ruokkii moninaisuutta.
