Viime viikolla Suomessa vietettiin osallisuusviikkoa ja vanhusten viikkoa. Näiden viikkojen päällekkäisyys, oli se sitten tahaton tai tahallinen, avaa joka tapauksessa monenlaisia ajatuspolkuja nopeasti vanhenevassa yhteiskunnassa. Vaivihkaa päähän ilmestyneitä harmaita hiuksia peilikuvassa ihmettelevänä kansalaisena olen viime aikoina pohdiskellut lapsuuskokemusten merkitystä vanhenemisessa.
Meillä kaikilla on lapsuudessa kehittynyt, eri elämänvaiheissa ja kriiseissä aktivoituva kiintymyssuhdemalli, joka on sisäistämämme malli maailmasta ja sen ihmissuhteista. Tutkimusten mukaan välttelevä kiintymyssuhdemalli on suomalaisessa kulttuurissa kaikkein yleisin.
Tilat hyvinvointia luomassa
Viime vuosina Suomessa on tehty useita tutkimuksia, joissa osoitetaan, että osallisuus ja yhteisöllisyys tuottavat ikääntyneelle monenlaista hyvinvointia ja sitä kautta myös vähentävät yhteiskunnan terveydenhoitomenoja. Näitä tutkimuksia on luettu ja niiden pohjalta on toimittu asumisen kehittämisessä: yhteiskunnallisen vastuunsa kantavat rakennuttajat kehittävät monimuotoisia yhteistiloja, jotka mahdollistavat kohtaamisen ja osallisuuden. Tosin laatu vaihtelee. Valoisien ja monikäyttöisten tilojen lisäksi löytyy edelleen myös niitä ikkunattomia kellarikoppeja, joissa on särisevä loisteputkivalo ja sen alla tuvanpöytä penkkeineen. Kohtaa siinä sitten luontevasti.
Mielestäni tällainen tila on suomalainen vastine maailmalla ikävästi jalansijaa saaneelle vihamieliselle kaupunkisuunnittelulle (hostile urban design), jossa asunnottomat ja kaupungeissa elävät eläimet pyritään häätämään pois katukuvaa pilaamasta. Koska suomalainen pyrkii välttelemään suoria tunteiden ilmaisuja sekä toimimaan oikein, tällaisen suunnittelun lopputuloksena on yhteistiloiksi kutsuttuja passiivisaggressiivisia kopperoita, joissa on täytetty vain rahoittajan vaatima minimi käyttäjäystävällisyyden kustannuksella. Ei niin yllättäen löytyy myös tutkimuksia, joissa kansalaisilta on kysytty, haluavatko he yhteistiloja. Mitäpä vetäytymään oppinut, yksinpärjäämistä arvostava suomalainen sellaiseen kysymykseen vastaa?
Vanheneminen on tutkimusmatka
Ikääntyvien yksinäisyys on keskustelun kestoaihe hyvästä syystä. Yksinäisyys nousee suomalaisen kipeäksi kokemukseksi useimmiten silloin kun oma elämäntilanne muuttuu, surun kohdatessa, yksin asuessa, liikuntakyvyn heiketessä, luotettavan verkoston puuttuessa ja jopa yhteiskunnan nopean muutoksen keskellä. Yksinäisyyden kokemus myös aiheuttaa kansalaisessa kaikenlaista: masennusta, unettomuutta ja muistiongelmia. Elämänhalu hiipuu, arvottomuuden kokemus lisääntyy. Yksinäisyys lisää laitoshoitoon joutumisen riskiä, yksinäisyys tappaa.
Vanheneminen pelottaa. Se on vääjäämätöntä. Vaatii rohkeutta hyväksyä omalle kohdalle tuo vääjäämätön ja astella hiljalleen uuteen elämänvaiheeseen. Voisiko uuden elämänvaiheen ottaakin tällä kertaa haltuun tietoisempana omasta historiastaan ja siitä, miten on hahmottanut maailman ja oman paikkansa siinä? Aina on hyvä hetki opetella uusia taitoja. Ehkä vanheneminen voisi olla painajaisen sijaan tutkimusmatka, jota voisi tehdä uusien taitojen ja matkatovereiden kanssa? Vanheneva yhteiskunta tarjoaa hyvästä vanhuudesta kiinnostuneelle jo nyt hurjan määrän mahdollisuuksia, kohtaamista, kokemusta ja tukea. Niitä ei vain aina osata markkinoida kovin taitavasti, joten kansalainen ohittaa turhan helposti nämä mahdollisuudet.
Yhteistilat luovat osallisuutta
Ja vaikka naapuruston yhteistilat mahdollistavat matalan kynnyksen ja joskus jopa kynnyksettömän yhteisöllisyyden ja osallisuuden, eivät ne yksinään riitä. Tarvitaan muita ihmisiä, tarvitaan niitä, jotka ymmärtävät tilojen arvon ja haluavat ja osaavat ottaa ne käyttöön. Innostus ja aito kohtaaminen synnyttää innostusta ja luottamusta, joka hiljalleen sulattaa myös varovaisimman sydämen. Osallistuessaan itseään innostavaan toimintaan ikääntyvä kansalainen tulee samalla keränneeksi itselleen sitä sosiaalista pääomaa, joka tukee hänen hyvinvointiaan.
Erilaiset kansalaisjärjestöt tekevät asiassa upeaa työtä, mikäli pääsevät näihin tiloihin. Viisas isännöitsijä ja taloyhtiö avaakin tyhjäksi jääneen tilan näille toimijoille, jotka houkuttelevat asukkaat mukaan toimintaansa, sillä osallistuva kansalainen on myös onnellisempi asukas. Se taas saattaa tarkoittaa väheneviä reklamaatioita isännöitsijälle.
Ja kun polku naapuruston yhteistilaan on kansalaiselle tutuksi tullut, niitä matkatovereitakin saattaa löytyä yllättävän läheltä, sieltä yhteiskeittiön liepeiltä ujosti kuikuilemasta olisiko lähistöllä ketään, jonka kanssa voisi keittää pienet päiväkahvit. Ihan noin vain spontaanisti. Ja ihmetellä yhdessä, miten onkin niin kaunis päivä tänään, vaikka yöllä vielä satoi räntää.
