Kalliolan asumispalveluyksikkö Oskelakodin asukkaan runo osoittaa hienolla tavalla sen, miten naapuruus on mielentila, jossa asuu ymmärrys ja kyky antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä.
Naapuri
Kävelin yhtenä aurinkoisena
sunnuntaina lähellä Malmia, kun
miehen muodon ottanut myönteinen
voima ajoi laatuisalla pyörällään
loivaa ylämäkeä mun ohi.
Pidin käsiä sillä lailla vaakatasossa ja
kiertelin samalla pienesti yläkroppaa
ja etenin väylän oikeaa reunaa.
Se oli vissiin touhukkaan näköistä, tai
jotain, koska pyörämies ei mennyt vain
hiljaa ohi, vaan sanoi siitä viereltä
vauhdista ensin
”Mä katoin, että sä oot
lentoon lähdössä”
ja vielä
”Ajattelin, että
täällä kuvataan Titanicia.”
Huh. Multa pääsi nauru.
Tilanne oli äkkiä ohi, mutta
jälkimaku kesti pitkään, ja pääni
sai pikkuisesti uutta virtaa tuleviin
askareisiin tai vain olemiseen
& elämiseen – sen tunteen,
etten olekaan niin yksin, edes
hiljaisella kevyen liikenteen kaistalla,
vaikka kuinka allakin päin kelluisin
omissa kastikkeissani.
Yo. Tämä pyörämies.
Enpä tiedä kuka hän oli.
Mutta ainakin kiva naapuri.